Olin pari viikkoa sitten puhumassa eräässä seminaarissa, jonka ensimmäisen päivän aiheena oli hoito- ja auttamistyötä tekevien ammattilaisten oma hyvinvointi. Halusin nostaa puheenvuorossani esille usein turhan mustavalkoisesti nähtyjä asioita, kuten itsekkyyttä, epäitsekkyyttä sekä auttamisen halua. Näistä ensimmäistä pidetään yleisesti ottaen lähes aina negatiivisena asiana, siinä missä kahdessa jälkimmäisessä on selvä positiivinen kaiku. Nämäkään asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, kuin niiden monesti ajattelemme olevan. Otetaan esimerkiksi auttamisen halu.
Auttamisen halu ja varsinainen avun tarve voivat olla kaksi täysin eri asiaa. Ihmiselle voi herätä halu auttaa toista ihmistä, ja jos vain sokeasti toimimme tämän halun mukaan, voi seuraukset olla itseasiassa paljon huonommat kuin silloin, jos olisimme kyenneet vastustamaan omaa haluamme auttaa.
Jos esimerkiksi vanhempi on jatkuvasti auttamassa lastaan koulutehtävien tai kotitöiden kanssa, on lapsen vaikea kehittää omia ongelmanratkaisutaitojaan tai pitkäjänteisyyttä sekä vastuuntuntoa. Jos puolestaan läheisen sairastuessa tai vammautuessa olemme jatkuvasti auttamassa arjen pienissäkin asioissa, voi autettavalle tulla vaivaannuttava olo ja ajatus siitä, ettemme usko hänen omiin kykyihinsä selviytyä. Tai jos haluamme auttaa puolisoamme muistamaan tärkeitä asioita niistä useasti muistuttamalla, voi toinen hermostua ja tulkita muistuttelun niin, ettei häneen luoteta. Esimerkkejä kyllä riittäisi.
Mikä tahansa halu on aina itsekäs – myös auttamisen halu – ellemme mieti myös sen seurauksia. Se, että maltamme pohtia pidemmälle, mitä auttamisesta mahdollisesti seuraa, mitä autettava siitä ajattelisi ja pohtia tilannetta muutenkin kokonaisvaltaisemmin, voidaan saada jo huomattavasti parempia tuloksia aikaan. Jos toimimme vain oman halumme mukaan, ei toiminta itseasiassa ole kovin epäitsekästä, vaan päinvastoin. Vaikka taustalla oleva ajatus olisikin hyvä, voi seuraukset olla kaikesta huolimatta huonoja. Toisin kuin sanonta kuuluu: ajatus ei ole tärkein.
Voimakas auttamisen halu on ehdottoman hyvä piirre, kunhan sen vain osaa valjastaa oikein. Auttamisen halu ei saisi ajaa esimerkiksi omien tarpeiden ylitse ja johtaa niiden laiminlyömiseen. Se ei myöskään saisi olla turhan likinäköistä, vaan auttamisen lyhytaikaisten seurausten lisäksi seurauksia olisi hyvä miettiä myös pidemmän ajan päähän. Jos autan ystävääni nyt ja lainaan hänelle muutaman satasen laskujen maksua varten, voi hän kyllä välttyä maksumuistutuksilta, mutta pidemmän päälle hänen on ehkä entistä vaikeampi opetella ottamaan vastuuta omista raha-asioistaan.
Yhtenä esimerkkinä voisi toimia myös onnettomuuspaikalle saapuminen. Meissä herättää takuuvarmasti suurimman auttamisen halun ne ihmiset, ketkä huutavat tuskissaan apua ja anelevat meitä tulemaan juuri heidän luokseen. Ensiapukurssilta oppineena tiedämme kuitenkin, että itseasiassa ne kaikista hiljaisimmat uhrit, jotka eivät edes kykene huutamaan apua luokseen, kaipaavat apuamme kaikista kiireisimmin. Tällaisessakin tilanteessa meidän on tärkeää osata työntää tuo voimakkaana heräävä auttamisen halun tunne toisia kohtaan syrjään, jotta voimme auttaa niitä, ketkä eniten apuamme tarvitsevat ja toimia järkevimmällä tavalla.
Tehokkaaseen toimintaan liittyy siis aina yhdessä sekä tunne että järki. Toinen ei kykene toimimaan ilman toista, tai jos toimisikin, olisi lopputulos erittäin huono. Jos esimerkiksi teemme auttamistyötä vain tunteella, voimme huomaamattamme hukata keskittymisen oleelliseen joko omaan tai asiakkaamme tunnetilaan uppoutuessa. Puhtaasti järjellä tehty auttamistyö on puolestaan erittäin kylmäkiskoista ja epämiellyttävää asiakkaan näkökulmasta. Kannustankin jokaista pohtimaan omalla kohdallaan, toimivatko tunne ja järki omassa työssä sekä elämässä sopivassa tasapainossa, vai huomaatko toisen ajoittain dominoivan häiritsevästi?
Mieti auttamisen halua siitäkin näkökulmasta, mikä on omalla kohdallasi sen motivaation lähde. Koetko ehkä velvollisuudentuntoa toisen auttamista kohtaan? Autatko jotakuta syyllisyyden tunteesta käsin, paikataksesi jotakin aiempaa tapahtunutta? Suostutko palvelukseen, koska et kestäisi sitä syyllisyyttä, joka kieltäytymisestä seuraisi? Pelkäätkö pahoittavasi toisen mielen ja suostut vain välttääksesi kohtaamasta toisessa heräävät tunteet? Vai onko taustalla ihan aito halu olla toiselle avuksi? Motiivit kertovat paljon meistä itsestämme ja kyseessä olevasta tilanteesta, minkä vuoksi niitä on tärkeä uskaltaa tarkastella rehellisesti. Vääränlaisista motiiveista käsin voimme tehdä hallaa niin itsellemme kuin autettavalle, siinä missä terveellä pohjalla olevista motiiveista käsin sekä me itse että autettavamme voi hyötyä aivan valtavasti.
Ennen kuin autat, mieti:
1) Avun tarve – tarvitseeko toinen apuani?
2) Motiivit – miksi haluan auttaa?
3) Seuraukset – mitä auttamisesta seuraa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
4) Resurssit – onko minulla riittävästi aikaa, energiaa ja muita resursseja avun tarjoamiseen?
Tekstin kuva: Otto Rosti / Yhdellä Otolla / @otto.rosti