Aivan ensimmäinen urheilulaji, jota pienenä harrastin, oli suunnistus. Meidän koko perhe suunnisti, joten luonnollisesti kartta iskettiin myös perheen pienimmälle käteen jo viisivuotiaana. Luonnollista oli myös se, ettei harrastus jäänyt satunnaisiin iltarasteihin, vaan lapsuuden kesiin kuului aina myös muutamat suunnistuskilpailut.
Ensimmäiset vuodet kisasin ns. rastireitillä. Siinä metsään on vedetty naru (aka. siimari), jonka varrella rastit ovat ja jos haluaa, voi vain seurata metsässä mutkittelevaa narua juurikaan karttaa katsomatta. Tai sitten voi etsiä reitiltä kohtia, jossa pystyy oikaisemaan ja voittamaan aikaa, mutta samalla joutuu ottamaan sen riskin, että saattaakin vähän eksyä reitiltä.
Olin pienenä todella arka lapsi. Se, että ylipäätään suostuin lähtemään yksin metsään, oli jo saavutus sinänsä. Rastireittejä kulkiessa en juuri koskaan poikennut merkityltä reitiltä, vaikka huomasinkin kartasta mahdollisia oikopolkuja. Ne muutamat kerrat mitä muistan, kun uskalsin lähteä siimarin turvasta pois, olivat ns. pomminvarmoja ratkaisuja. Jos naru poikkesi selvältä polulta tiheään metsään ja karttaa lukemalla huomasi sen palaavan polulle taas hetken päästä, saatoin jatkaa polkua suoraan, mutta silloinkin jännitti, että löydänköhän enää takaisin reitille.
Hieman isompana ei enää saanut osallistua rastireitille, vaan seuraava askel oli ns. tukireitille siirtyminen. Kun isä selitti, mitä tämä tarkoitti, meinasin päättää lyhyen kilpaurani siihen paikkaan. Tukireitillä rastit eivät nimittäin enää olleetkaan siimarin välittömässä läheisyydessä, vaan hieman siitä sivussa, eli rastien löytäminen vaatisi jatkuvaa narulta poistumista (lue: jatkuvaa eksymisen vaaraa). Ahkeran harjoittelun sekä isän rohkaisujen ansioista uskaltauduin kuitenkin lopulta jatkamaan kilpailemista myös tukireittisarjassa.
Muistan, miten kilpaileminen jännitti aina ihan kamalan paljon. Isä oli kuitenkin luvannut, että ketään ei koskaan jätetä metsään ja kertonut senkin, että joku on aina se kisojen viimeinen, eikä siinä ole mitään pahaa. Lopulta jännitinkin lähinnä vain sitä, että saanko hyvän suorituksen vai teenkö pahoja pummeja matkalla. Fiilis ei tietenkään ollut paras epäonnistuneen kisan jälkeen, mutta kaikki kisat – onnistuneet sekä epäonnistuneet – ruodittiin isän kanssa samalla tavalla läpi. Huonot ratkaisut käännettiin opeiksi ja motivaatioksi seuraavia kisoja varten. Onnistumisista iloittiin ja niillä kasvatettiin itseluottamusta.
Kerran eräiden suunnistuskisojen jälkeen saavuin maaliin ja veli kysyi “eksyitkö?”. Vastasin: “En! En vaan hetken aikaa tiennyt, missä olin.” Isä oli onnistunut valmennustyössään täydellisesti. Se, etten hätääntynyt metsässä ja alkanut itkeä mättäällä (olisi varsin hyvin voinut tapahtua) koska “olin eksyksissä” oli kääntynyt nyt myös omassa mielessä vain hetkelliseksi “en vain juuri nyt tiedä missä olen” -ajatukseksi. Tilanne oli sama – mielenmaisema täysin eri.
Nyt jälkikäteen ajateltuna isä oli minulle nimenomaan psyykkinen valmentaja. Omalla kohdalla haasteet eivät koskaan liittyneet kartan lukemiseen, kompassin käyttöön tai kovaa juoksemiseen. Itselle ne isoimmat haasteet oli uskaltaa ottaa riskejä, poistua metsään merkityltä reitiltä sekä luottaa itseensä ja taitoihinsa. Vaikka minusta ei koskaan suunnistajaa tullutkaan, ovat nuo opit seuranneet kaikessa mitä olenkaan sen jälkeen tehnyt – aina jalkapallosta crossfitiin ja muuhunkin elämään.
Omien kokemusten myötä, kiinnostuksesta psykologiaan ja rakkaudesta urheiluun, tuli minustakin psyykkinen valmentaja ja tällä hetkellä toimin todellakin omassa unelmieni ammatissa. Koska kaikki me ollaan joskus eksyksissä. Vaikka oikeasti me ei vain juuri silloin tiedetä, missä tarkalleen ottaen ollaan. Ja siinä on iso ero.