Yksi mielenkiintoisimmista asioista, jonka olen viime vuosina oppinut, on ajatus ihmisen kaksinaisuudesta. Nykytutkimusten valossa ei nimittäin ole olemassa vain ”yhtä minää”, joka olisi täysin yksimielinen omien halujen ja päätöstensä suhteen, vaan oikeastaan ihmisissä elää rinnakkain kaksi minää – kokeva ja muistava minä. Kokeva minä elää tässä ja nyt, muistava minä puolestaan tietää miten tähän ollaan päädytty. Nämä kaksi minää toimivat tietysti vahvasti yhteistyössä, mutta eivät täysin. Esimerkiksi vain muistava minä osaa puhua ja järkeillä, minkä vuoksi lähes kaikki elämämme valinnat pohjautuvat muistavan minän tietoihin. Vaikka muistot syntyvätkin kokevan minän kautta, ovat syntyneet muistijäljet usein vahvasti vääristyneitä.
Muistamme parhaiten asiat, joihin on sisältynyt vahvoja tunnereaktioita (erityisesti negatiivisia) ja lisäksi muistomme painottavat lopputulemaa. On havaittu, että muisto syntyy pääasiassa kokemuksen voimakkaimman tunnereaktion ja lopputuleman painotetusta keskiarvosta (ns. ”peak/end rule”). Ihminen vertaa läpikäymänsä kokemuksen voimakkainta tunnereaktiota siihen tunteeseen, joka oli vallalla kokemuksen päättyessä ja synnyttää tästä koko kokonaisuutta kattavan muiston. Jos esimerkiksi jossakin turnauksessa pelaatte joukkueena erinomaisia pelejä alkusarjoissa ja etenette jopa yli odotustenne finaaliin asti, jossa kuitenkin koittaa häviö, voi muisto tuosta turnauksesta värittyä ainoastaan tuon viimeisenä koetun häviön pohjalta, vaikka turnaus meni kokonaisuutena erinomaisesti ja joukkue jopa ylitti omat tavoitteensa. On tehty lukuisia tutkimuksia, jotka ovat osoittaneet ihmisten valitsevan täysin järjenvastaisia vaihtoehtoja, sillä muistava minä tekee juuri edellä kuvattuun ”peak/end” sääntöön pohjautuvia virhepäätelmiä ja luottaa kaikesta huolimatta omiin valintoihinsa täysin. Voimme esimerkiksi vältellä seuraavassa turnauksessa peluuttamasta samaa kokoonpanoa kuin edellisessä hävityssä finaalipelissä, vaikka kokoonpano olisi toiminut hienosti yhteen lopputulemasta huolimatta.
Monet ihmisten tekemistä valinnoista eivät noudata järkeä tai logiikkaa, vaan tunteemme ja (vääristyneet) muistomme vastaavat yllättävän isosta osasta päätöksentekoa. On esimerkiksi tehty myös tutkimuksia, jossa huomattiin ihmisten valitsevan mielummin pidempi, kivulias operaatio uudelleen toistettavaksi kuin lyhyt, yhtä lailla kivulias operaatio, kunhan pidemmän operaation loppupuolella koettu kipu oli selvästi siedettävämpää. Ihmiset siis vapaaehtoisesti valitsivat pidemmän kärsimyksen, vain koska muistijälki pidemmästä operaatiosta oli mieluisampi. Haasteita tuo nimenomaan se fakta, ettei kokeva minä osaa puhua, eivätkä kokemukset tallennu täydellisinä meidän mieleemme. Muistava minä tallentaa asioita valikoidusti, jättäen kaiken lisäksi usein ajan kokonaan huomiotta, kuten jo edellisestä kivuliaan operaation esimerkistä pystyi huomaamaan. Samalla logiikalla, jälkikäteen mietittynä viikon loma voi jäädä mieleemme aivan yhtä mukavana kuin kahdenkin viikon loma, vaikka objektiivisesti tarkasteltuna jälkimmäinen on kokevan minän kannalta tuplasti parempi.
Tämä hetki ei ole ainoa mikä merkitsee, vaan myös se, miten tähän hetkeen ollaan päädytty. En usko, että ihminen voisi olla aidosti onnellinen, jos hän vain saisi eteensä napin, jota painamalla tarjoiltaisiin täydellinen annos välittäjäaineita aivoihin, josta syntyisi voimakas mielihyvän tunne. Meidän täytyy itse saavuttaa nuo mielihyvän tunteet ponnistelemalla asioiden eteen, jotta myös muistava minä voi olla tyytyväinen – jotta voimme todeta itsellemme ”olen ansainnut tämän”. Muistava minä luo meidän mieleemme tulkinnan itsestämme, kokeva minä puolestaan itse kokemuksen. Kokemus itsessään ei muokkaa meidän minäkuvaa tai vaikuta esimerkiksi itseluottamukseemme, tämä tapahtuu ainoastaan sen kautta, minkä merkityksen kokemukselle annamme. Kokeva minä vastaa siis kysymykseen ”mitä tunnen?”, siinä missä vain muistava minä tietää vastauksen kysymykseen ”miksi tunnen näin?”.
Entä sitten? Mitä sitten jos meissä asuukin kaksi minää, mihin tällaista tietoa tarvitaan? Vastaavan tiedon avulla voimme miettiä itseämme ehkä vähän realistisemmin ja kyseenalaistaa entistä vahvemmin omat valintamme. Valitsenko luottaen sokeasti vain muistooni menneestä tapahtuneesta, vai olisiko vaihtoehtoinen valinta itseasiassa järkevämpi? Muistanko kokemuksen kamalana vain, koska se päättyi huonosti? Voisinko nostaa tietoisesti esille myös kokemuksen hyviä alkuhetkiä, ja näin vaikuttaa mahdollisesti koko muistikuvaani kokemuksesta? Millä tavalla elämäni muuttuisi, jos oppisinkin arvostamaan enenevässä määrin myös kokevaa minääni? Vastaavanlaisen tiedon todellisen käytännön hyödyn näkee lopulta jokainen vain omalla kohdallaan. Kannustan kuitenkin käyttämään ajatuksen parissa enemmänkin aikaa kuin tämän tekstin lukemisen verran. Ainakin omalla kohdalla kokevan ja muistavan minän erottaminen on auttanut ymmärtämään monia ihmisen toiminnan syitä ja seurauksia sekä lisännyt merkittävästi ymmärrystä myös itseäni ja omaa elämääni kohtaan.
Tekstin kuva: Otto Rosti / Yhdellä Otolla / @otto.rosti