Nuorena psykologina olen useammankin kerran kuullut peräänkuulutettavan elämänkokemusta. Se oli myös suurin huolenaiheeni silloin, kun lähdin psykologiharjoitteluun viimeisenä opiskeluvuotenani. Olin 25-vuotias ja mietin, miten minuun suhtaudutaan, olivathan tulevat asiakkaani lähes poikkeuksetta minua 20-40 vuotta vanhempia.
Harjoitteluaikana sain onnekseni todeta pelon olleen täysin turha. Minut otettiin todella hyvin vastaan, asiakkaani olivat lähes poikkeuksetta todella mukavia ja vaikka ennakko-oletuksia aina ajoittain ilmenikin, pääsivät ne monesti unohtumaan kunhan vain aloimme juttelemaan – ihminen ihmiselle, ikään katsomatta.
Koin auttaneeni monia – kuuntelin, myötäelin, pohdimme asioita asiakkaiden kanssa yhdessä sekä pääsin hyödyntämään opiskellessani tutuksi tulleita teorioita käytännössä. Näin kuuden kuukauden harjoitteluni aikana useita satoja asiakkaita, kuntoutustyössä asiakkaat nimittäin vaihtuvat lähes aina viikon välein ja jokaisella viikolla toimin vähintäänkin parin eri ryhmän kanssa.
Nuorimmat asiakkaani olivat minuakin nuorempia, vanhimmat yli 90-vuotiaita. Oli ihmisiä kaikista ammattiryhmistä, kaupungista ja maalta, erilaisista perhetaustoista sekä tietysti mitä erilaisempien kokemusten, tilanteiden ja sairauksien kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin jokaisen asiakkaan kanssa soveltamaan tietoani ja työskentelytapaani aina uudella tavalla. Toisin kuin rutiinityö, jonka kerran opittuaan voi tehdä samalla tavalla päivästä ja viikosta toiseen, on ihmistyössä jatkuva tiedon soveltaminen välttämätöntä. Koenkin olleeni parhaassa mahdollisessa harjoittelupaikassa tulevaisuuttani varten, opin asiakkaitteni kautta ja heidän avullaan ihan älyttömän paljon. Siinä mielessä koin kokemuksen olleen hyvä opettaja ja kiistatonta onkin, että hyvään ammattitaitoon kuuluu molemmat – sekä tieto että kokemusperäinen tiedon soveltaminen.
Jatkoin samassa paikassa töissä vielä pari vuotta harjoittelun jälkeenkin. Koin edelleenkin, että minut otettiin todella hyvin asiakkaiden osalta vastaan, mutta tottakai sekaan mahtui myös poikkeuksia. Muistan yhdenkin palautteen, jossa kyseenalaistettiin oma ammattitaitoni psykologina, koska olin vielä niin ”nuori ja kokematon”. Tiedän, että samalla tavalla ajattelevat monet edelleenkin. ”Mitä voi mahdollisesti tietää 28-vuotias psykologi vailla elämänkokemusta?”
Kuinka vanhaksi pitää tulla, että voi sanoa omaavansa elämänkokemusta? Ja mitä noihin vuosiin on pitänyt sisältyä? En usko, että kukaan pystyy edes tarkalleen määrittelemään koko termiä ”elämänkokemus”. Sitä tunnutaan käyttävän lähinnä silloin, kun ei osata muulla tavoin käsitellä tai ilmaista omaa stereotyyppistä asennettaan nuorempia kohtaan. Tiedän ikäisiäni, jotka ovat ”jo tähän ikään mennessä” olleet kertaalleen naimisissa, eronneet ja menneet uusiin naimisiin. Monilla ikäisilläni on useita vuosia kokemusta sinkkuna elämisestä, mutta myös pidempi parisuhde ja monilla jo yksi tai useampikin lapsi perheessä. Monet ystäväni ovat saaneet vakituisen työpaikan ja joillakin saattaa olla jo kymmenen vuotta työuraa takana. Tiedän ikäisiäni, jotka ovat sairastaneet syövän ja selvinneet siitä ja tiedän monia, jotka ovat joutuneet antamaan saman diagnoosin takia läheisilleen mitä kipeimpiä hyvästejä. Lisäksi nuoremmat sukupolvet ovat monesti matkustelleet enemmän kuin vanhempansa, ovat sitä kautta nähneet maailmaa ja sen ihmisiä sekä kulttuuria muuallakin kuin kotimaansa sisällä ja ehkä hahmottavat asioita senkin myötä eri tavalla. Mitä tämä kaikki on, jos ei elämää ja sitä niin kovasti kaivattua ”elämänkokemusta”?
Etenkin psykologin ammatin näkökulmasta pidän tätä erityisen tärkeänä aiheena nostaa esille. Mitä ihminen oikeastaan haluaa toivoessaan auttajaltaan elämänkokemusta? Ihmiselle on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää toisia ihmisiä, vaikkemme olisikaan itse käyneet samanlaista kokemusta läpi. Ei minulla itselläni tarvitse olla traumataustaa, jotta voin auttaa ja ymmärtää sellaista, jolla on. Tai vaikka olisikin käynyt tismalleen samanlaisen kokemuksen läpi, en siltikään voisi tietää, miltä toisesta tuntuu, sillä olemme kaikki yksilöitä. Itseasiassa yksi pahimpia asioita, joita psykologi voi asiakkaalleen sanoa, on ”tiedän miltä sinusta tuntuu”. Mikään ei siis perustele sitä, että minulla tarvitsisi olla usean vuosikymmenen ajan elämänkokemusta, jotta voisin ymmärtää toisia ihmisiä ja olla heille avuksi.
Olisin kaiken lisäksi maailman huonoin psykologi, jos neuvoisin asiakkaitani tekemään siten, kuin olen itse toiminut. Psykologin luokse tullaan monesti juuri siinä toivossa, että omaan tilanteeseensa saa jonkin ulkopuolisen näkökulman tai ihan vain ulkopuolisen kuuntelijan. Mitä vähemmän toisen kertoma herättää minussa itsessäni henkilökohtaisia muistoja ja niihin liittyviä voimakkaita tunnereaktioita, sitä paremmin pystyn tarkastelemaan toisen tilannetta objektiivisesti ja ammattitaitoni kautta, enkä vain peilaamalla asiakkaan kokemuksia omiini.
Muistan eräänkin kerran, kun asiakas kertoi käyvänsä läpi hyvin samanlaista kipeää tilannetta, joka myös itselläni oli erittäin tuoreena muistissa. Pystyin kyllä samaistumaan hyvin asiakkaan tunnereaktioihin ja sanomaan asioita, jotka minua itseäni olivat helpottaneet tilannetta työstäessäni, mutta käynnin aikana huomasin myös harhautuvani tavallista enemmän omiin muistoihini ja viimein asiakkaan lähdettyä ja yksin jäätyäni – aloin itkemään. Pystyin kyllä tekemään työni, mutta liiallinen asiakkaan tilanteeseen samaistuminen ja saman kokemuksen omakohtainen läpikäyminen ei automaattisesti tarkoita parempaa ammattitaitoa.
Jos saat diagnoosin vakavasta sairaudesta, etsitkö apua mielummin henkilöltä, joka on sairastanut saman taudin vai henkilöltä, joka osaa hoitaa kyseistä sairautta? Vastaus on toivottavasti ilmiselvä ja niin sen pitäisi olla myös psyykkisen avun kohdalla. Tiedän, ettei pelkkä tieto korvaa kokemusta, mutta ei pelkkä kokemuskaan tee ammattilaista. Vaikka olisi toiminut työssään 20 vuotta, mutta jokaisella kerralla toistanut samat virheet niistä oppimatta, onko henkilö parempi työssään 20 vuoden työkokemuksen jälkeen? Ei varmasti, ja itseasiassa monessa tapauksessa vielä huonompi, sillä tieto ja maailma on ehtinyt muuttua melkoisesti 20 vuoden aikana, jolloin hän ei toimi ainoastaan tapoihinsa pinttyneenä, vaan myös vanhentuneen tiedon pohjalta.
”Mutta miten voisit auttaa, kun et voi ymmärtääkään?” Mitä toisen tilanteesta lopulta täytyy ymmärtää, että voi olla toiselle avuksi? Itse koen psykologin työn keskittyvän vahvasti tunteisiin sekä niihin liittyviin ilmiöihin. Jokainen on varmasti kokenut elämänsä aikana surua, iloa, pettymystä, häpeää, pelkoa ja omaa siis omakohtaista kokemusta tunteista, niiden kokemisesta ja tunteiden kanssa toimimisesta. Edellä mainitut tunteet on jokainen kokenut varmasti jo ainakin jossakin laajuudessa ensimmäisinä viitenä elinvuotenaan, joten jälleen kerran vuosikymmenten elämänkokemus tuskin on tarpeen. Vaikken omakohtaisen kokemuksen kautta voisikaan tarkalleen tietää, miltä leskestä tuntuu puolisonsa kuoltua, ymmärrän kyllä voimakkaan surun kokemuksen muuta kautta sen kohdanneena. Kaikille apua tarvitsevalle olisi täysin mahdotonta löytää sopivaa auttajaa, jos kriteerinä olisi juuri samanlaisen kokemuksen läpikäyminen. Vertaistuki ja sen saaminen on ilman muuta myös ehdottoman tärkeää ja onkin ymmärrettävää, että ihminen haluaa päästä jakamaan kokemuksiaan toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. Mutta niin tärkeää kuin vertaistuki onkin, ei sitä tule sekoittaa ammattilaisen tarjoamaan apuun. Ammattiavussa kyse on lopulta tunneyhteydestä ja luottamuksen syntymisestä, ei niinkään yhteisestä kokemusperästä.
Psykologeja opetetaan kohtaamaan ihminen ihmisenä, ja samaa toivoisin ihan jokaiselta. Pinnalliset asiat, kuten ikä, sukupuoli, etninen tausta tai ulkonäkö kertovat ihan äärimmäisen vähän ihmisestä itsestään tai hänen persoonallisuudestaan, ajatusmaailmastaan, ammattitaidostaan tai siitä kuuluisasta elämänkokemuksesta. Mieti, miten toivoisit muiden kohtaavan sinut ja pyri kohtaamaan myös toiset samalla tavalla, ilman voimakkaita ennakkoluuloja ja totuutta vääristäviä oletuksia.