Psyykkinen valmennus – mitä se on?

Ajattelin seuraavissa kirjoituksissa avata hieman omia näkemyksiäni psyykkisestä valmennuksesta. Koska aihe on todella laaja, syntyi siitä kolme eri kirjoitusta, jossa jokaisessa otetaan tarkasteluun yksi kolmesta psyykkisen valmennuksen isommasta kokonaisuudesta, joiden avulla itse isoa kuvaa hahmotan. Tässä niistä ensimmäinen:

ITSETUNTEMUS

Sanoisin, että kaikki lähtee itsetuntemuksesta. Jos ei tiedä kuka on, ei voi myöskään tietää mitä haluaa, tai miksi tekee jotakin. Jokaisen urheilijan olisi hyvä osata vastata kysymykseen ”Miksi urheilen?”. Tätä miettiessä ei kannata tyytyä pelkkään ”koska se on kivaa” -vastaukseen, vaan miettiä useita vastauksia, koska niitä varmasti löytyy. Vastaa ainoastaan itsellesi – älä mieti, mitä sinun oletettaisiin vastaavan tai mikä olisi ns. ”hyvä vastaus”. Mieti vastaukset rehellisesti, niitä arvioimatta. Esimerkiksi ”haluan isot lihakset” on aivan yhtä hyvä vastaus siinä missä ”haluan pitää huolta terveydestäni”. Jälkimmäinen vain on sosiaalisesti hyväksyttävämpi kuin edellinen. Jos ensimmäinen on kuitenkin se, mikä ensisijaisesti saa sinut liikkeelle ja tuo motivaatiota, on siitä tärkeää olla tietoinen.

Vastaukset miksi-kysymyksiin kertovatkin nimenomaan motivaatiosta. Ne ovat syitä, minkä takia teemme asioita, joita teemme. Jos emme tiedä miksi teemme jotain, on toimintamme todennäköisesti ulkoapäin ohjautuvaa. Ongelma tällaisissa tilanteissa on se, että toiminta on harvoin kovin nautinnollista tai pitkäkestoista. Kaikki eivät esimerkiksi löydä sisäistä nautintoa lajista, jonka pariin on ajautunut puhtaasti vanhempiensa kautta. Tai joku voi raahautua pitkänkin aikaa väkisin harjoituksiin, koska valmentaja on sinnikkäästi kieltänyt lopettamasta ja vakuuttaa seuraavan kauden menestyksen tuovan motivaation takaisin. Painotettuna kysymys kuuluukin ”Miksi minä urheilen?” ja ”Miksi minä harrastan juuri tätä lajia?”. Kuten sanottu – syitä voi olla useita, mutta jos joukosta löytyy edes yksi ”koska saan siitä nautintoa” -tyylinen vastaus, ollaan oikealla tiellä. Jos ei, kannattaa miettiä onko urheilu – siinä muodossa kuin sitä tällä hetkellä harrastat – oikeasti sellainen asia, minkä parissa haluat aikaasi viettää.

Riittävän itsetuntemuksen avulla pääsemme myös käsiksi omiin vahvuuksiimme ja heikkouksiimme. Meillä jokaisella on omanlaisemme persoonallisuus sekä siihen kuuluvia erilaisia luonteenpiirteitä. Vaikka suoranaisesti ei olekaan olemassa ”hyviä” tai ”huonoja” piirteitä, on jokaisessa piirteessä kuitenkin omat hyvät sekä huonot puolensa. Esimerkiksi tunnollisena saa asiat melko varmasti hoidettua aina huolellisesti ja ajoissa, mutta saattaa myös huomata stressaavansa aivan turhaan pienistä yksityiskohdista. Kun tietää millainen itse on, pystyy pelaamaan omilla vahvuuksillaan ja työstämään omia kehityskohteitaan, niin ihmisenä kuin urheilijanakin.

Hyvällä itsetuntemuksella pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Sen lisäksi, että tiedämme millaisia olemme, tulisi meidän myös hyväksyä se. Toisin sanoen, itsetuntemuksen lisäksi vaaditaan myös riittävää itsetuntoa – kokemusta siitä, että ”saan olla juuri tällainen kuin olen”. Vasta sitten, kun hyväksymme itsemme ja omat piirteemme – heikkouksia myöten – voimme alkaa työstämään niitä. ”Hyväksymisellä” ei siis tarkoiteta ”tyytymistä”. Voin hyväksyä itseni juuri tällaisena kuin olen, kuitenkaan tyytymättä siihen, ettenkö voisi kehittyä vielä paremmaksi.

Lisäksi itsetuntemukseen ja itsetuntoon liittyy vahvasti erilaisuuden hyväksyminen. Jatkettuna edellisestä: ”saan olla juuri tällainen kuin olen …huolimatta siitä, että joku toinen on erilainen kuin minä”. Jos me yritetään väkisin mahduttaa itseämme johonkin muottiin, jossa meillä on valtavan epämukava olla, on meidän vaikea pystyä antamaan parastamme ihmisinä, saati sitten urheilijoina. Jos esimerkiksi ennen vaativaa suoritustilannetta haluaisit vain vetäytyä omaan rauhaan keskittymään, mutta kaikki muut joukkuekaverit tai kilpatoverit viettävät aikaa yhdessä jutellen, ei tässä erilaisessa valmistautumistavassa ole mitään väärää – se on vain muiden tavoista poikkeava.

Viimeisenä, itsetuntemukseen liittyy myös ajallinen hahmottaminen. On tärkeää tietää itsensä ja omat rajansa nimenomaan tällä hetkellä. Esimerkiksi vaikean loukkaantumisen jälkeen urheilija saattaa liian helposti lähteä vertaamaan nykyisiä tuloksia vanhoihin ennätyksiinsä ja alkaa heti vähättelemään itseään. Toisaalta liian kauas tulevaisuuteen keskittyminen voi muodostaa nykyhetken ja tulevaisuuden haaveiden väliin aivan mahdottoman suurelta tuntuvan kuilun, jonne lopulta oma motivaatio ja itseluottamuskin katoaa. Tärkeintä on keskittyä tähän hetkeen ja mennä eteenpäin päivä, treeni ja jopa yksittäinen suoritus kerrallaan.

Yhteenvetona ja otsikon kysymykseen vastaten: psyykkinen valmennus on yhdeltä osaltaan itsetuntemuksen lisäämistä. Valmentaja voi auttaa urheilijaa tuntemaan itsensä paremmin, löytämään itsestään uusia puolia, keskittymään paremmin nykyhetkeen, ymmärtämään omia motivaation lähteitään, huomaamaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan sekä auttaa hyödyntämään ja työstämään niitä. Itsessään on vaikea huomata kaikkia niitä asioita, joita ulkopuolelta käsin tarkasteltuna voidaan havaita ja tämä onkin yksi psyykkisen valmennuksen suurimmista eduista.